Lupasin kirjoittaa jostakin aiheesta ja päätin ottaa aiheeksi vammaisuuden ja työelämän. Nämä kaksi ovat hyvinkin paradoksaalisessa suhteessa toisiinsa. Pyrin pitämään tämän blogitekstin suhteellisen lyhyenä ja helposti lähestettyvänä joten jätän varmaan enemmän kysymyksiä ilmaan kuin mitä vastaan niihin. Tarkastelen aihetta hyvinkin kriittisesti. En lähde määrittelemään käsitteitä, mutta uskon että ne avautuvat lukijalle. Kärjistän, mutta se on keino saada ihmiset huomaamaan etukoikeuksiansa.
Työelämä ja yhteiskunta tarvitsee ja osittain vaatiikin kaikkien panosta. Panoksensa antamisessa kyse on hyvinkin porvarillisesta käsitteestä jossa onni rakennetaan itse, mielellään suomalaisittain omin käsin. Tähän porvarillisiseen ja hyvinkin heteronormatiiviseen ajatusmalliin ei vammaisuudella ole tilaa, ellei se palvele normeja, eli normaaliuutta. Normaaliuus määrittyy mielestäni heteronormin kautta, jossa luomakunnan kruununa on se "lihaa syövä valkoinen cis, heteromies". Tästä kuvauksesta kun muutamme minkä tahansa särkyy se heti ja kohteen arvo, eli status laskee. Kuvaus heteronormista pitää myös implisiittisesti sisällänsä myös käsitteen ja ajatuksen täysin toimintakykyisestä ja vammattomasta ihmisestä ja jos jotakin säröä on, tulee se piilottaa visusti, pysyä siis näkymättömänä, hajuttomana ja mauttomana ellei se satu palvelemaan normia? Miten ihmeessä se voisi palvella sitten normia?
Luin eräästä ammattilehdestä artikkelin jossa aiheena oli vammaisuus ja (työ)elämässä pärjääminen. Näennäisesti sympaattinen tarina, jossa henkilö kertoi omista strategioistaan selviytyä haasteista joita yhteiskunta ja työ hänelle asettavat suhteessa hänen vammaansa. Haastattelussa esiin tuli mielikuvat pärjääjästä ja selviytyjä asenteesta. Tekstissä haastaltava puhui mm. sitkeydestä, raivaamisesta, ponnistelemaan kovemmin kuin muut ja siitä että itse pitää huolehtia erityistarpeistaan.
Ovatko vain selviytyjät sankareita, kun he saavuttivat normin, jossa ollaan ns. vammattomia (lue näkymättömiä)? Entäpä muut jotka eivät selvinneet, jotka eivät saavuttaneet ihannetilaa joka on vammaton ja toimintakykyinen. Mikä on heidän palstatilansa, tukevatko he porvarillista ihannetta työn tekemisestä, varsinkin jos he vaativat apua ja sitä että heidät huomioitaisiin? Vammainen henkilö joutuu pyytämään huomion kiinnittämistä itseensä eli vammansa tuomaan rajoitteeseen ja joutuu monesti myös toistamaan itseänsä ja tarvettansa useasti. Tämä tulkitaan helposti sankariuuden narratiivissa valittamiseksi ja ei-pärjäämiseksi tehokkuutta vaalivassa porvarillisessa työelämässä.
Kysymys kuuluu, että kuinka paljon terveiden ja täysin toimintakykyisten ihmisten/työtovereiden pitäisi voida, ja ymmärtää antaa täydestä kapasiteetistaan toimintarajoitteisten hyväksi, ja kuinka paljon toimintarajoitteisen pitää itse selviytyjiä ja sitä ymmärrystä pyytää? Selviytyjät ovat sankareita, kun he saavuttivat normin, jossa ollaan näennäisesti riippumattomia ja vammattomia (lue näkymättömiä). Vammaiset ihmiset ja muutkin toiseutetut ihmiset harrastavat itsesyrjintää, kärsivät vähemmistöstressistä, ja tätä kaikkea edesauttaa valitettavasti tarinat selviytyjistä jotka hammasta purren ovat saavuttaneet yhteisönsä kunnioituksen vaatimattomuudellansa ja itsensä sivuuttamisella.
Särkyykö toimintakykyisten maailma kun sitä ravistellaan näin? Herääkö vastareaktio jossa tekisi mieli puolustautua ja kertoa tarina jostakin selviytyjästä, joka ei tehnyt itsestänsä numeroa? Tuleeko reaktio siitä että on vaikea ymmärtää että mitä arkiselviytyminen vaatiikin toiselta. Olisi niin paljon helpomaa jos kukaan ei tulisi ravistelemaan ajatuksiamme, vaan voisimme jatkaa olemista ja tukea rintamerkein vammaisia, rintasyöpään sairustuneita ja muita, mutta vain ajatuksen tasolla.
